Konfliktit

Mä oon aina ollut aika huono konflikteissa. En tykkää riidellä enkä varsinkaan puhua inhottavista asioista. Joten mä usein turvaudun mököttämiseen. Tiuskin ja mökötän ja osoitan mieltäni sen sijaan, että sanoisin suoraan ne asiat, jotka mua vaivaa. Olen yrittänyt opetella hoitamaan asiat reilusti puhumalla ja mainitsemalla asioista, jotka mua häiritsee. Joskus kuitenkin asian ääneen sanominen synnyttää sodan, jos toisella puolella oleva henkilö ei ota "kritiikkiä" kovin hyvin vastaan. Tämmöisen tilanteen jouduin kokemaan toisen kämppikseni kanssa muutama viikko sitten.

Mun mielestä kämppisasumisessa pitäisi kaikista sellaisista asioista, jotka vaikuttaa kaikkiin kämpässä asuviin, neuvoitella näiden muiden asukkien kanssa. Ilmeisesti kämppikseni on eri mieltä, sillä hänellä "pitää olla oikeus". No joo joo, aikomukseni ei ollut ottaa sitä oikeutta pois, vaan varmistaa, että mulla on samanlainen oikeus vaikuttaa näihin juttuihin; neuvottelun kautta. Kamoon, ei ole vaikea asia. Homma kuitenkin jatkui samanlaisena, vaikka muutaman kerran olin maininnut nätisti. Eräänä väsyneenä iltana kuitenkin repesi varsinainen riemu, kun toivettani ei oltu taaskaan huomioita ja rupesin sit huutamaan ja riehumaan. Olin oikeasti tosi vihainen ja väsynyt ja nälkäinen, joista kaikki vähän lisäsivät siihen reaktiooni. Tämän purkauksen jälkeen asiaa selviteltiin facebookissa muutaman päivän ajan, mutta kun vastassa on nuori ihminen, jonka tapa hoitaa konfliktit on ilmeisesti olla hiljaa ja toivoa, että muut lukevat hänen ajatuksiaan ja riidan jo syntyessä paeta paikalta, niin olihan se vähän kuin olis hakannut päätä seinään. Facebookissa siksi, että en ehdi olla kokotna juuri koskaan.

Tunnelma on vieläkin hieman kireä, mutta asiasta ei puhuta. Toisen kämppikseni kanssa tulen toimeen ihan kuin ennenkin, eikä hänen kanssaan ole mitään hämminkiä koskaan ollutkaan. Tuon toisen kanssa en ole jutellut kuin moit kotiin tullessa ja huomenet aamuisin. "Onneksi" olen niin saatanallisen kiireinen, että harvoin edes näen kämppiksiäni nykyään ja senkin kotonaoloajan joudun käyttämään omassa huoneessani homehtuen ja koulujuttuja kirjoittaen.

Täytyy nyt vain toivoa, että viesti on mennyt perille ja se on ymmärretty, vaikka tuo ei siihen viestien vaihtoon juuri osallistunutkaan. Jos homma alkaa toimia, niin hyvä. Jos taas ei, niin sit koko hässäkkä täytyy toistaa. Mielellään ilman raivoamista kuitenkin ja ihan suoraan puhumalla. Siitä se ei voi karata.

Ihmissuhteet

Mä en ole sellainen ihminen, jolle ihmissuhteet ovat helppoja. Olen aika huono luomaan uusia suhteita sekä laiska ylläpitämään vanhoja. Ystävystyn hitaasti, enkä ota sillä tavalla kontaktia, että musta tulis jonkun läheinen ystävä kovin helposti. Tämä aina aika ajoin rupiaa minua ärsyttämään, kun koulukaverit ympärillä on jo luoneet tiiviitä porukoita ja saaneet uudet parhaat kaverit, joiden kanssa viettävät koko ajan aikaa ja minä vain ajelehdin mukana. Mutta mitenkä minä muka yhtäkkiä tästä sen lähestyttävämmäksi muuttuisin? Etenkin, kun minulla on niin kiire koko ajan. Toki sitten, kun olen ajan kanssa ystävystynyt ja luonut sen läheisemmän kaverisuhteen, niin se myös säilyy. Tämä on varmaan yksi syy sillekin, miksi en pidä kovin tiiviisti yhteyttä ystäviini; koen sen tarpeettomaksi, koska he ovat ystäviäni vielä pitkänkin ajan päästä, vaikka emme joka päivä vaihtaisi kuulumisia.

Sama asia vaivaa parisuhteissa. En uskalla ottaa kontaktia, en uskalla tehdä aloitteita enkä uskalla puhua tunteistani kuin vasta ajan kanssa tai toisen esimerkin jälkeen. Ikinä minä en ole ensimmäinen, joka kertoo tykkäävänsä tai haluavansa tutustua paremmin tai haluavansa viettää enemmän aikaa yhdessä. Oon koittanut muuttaa käyttäytymistäni tässä suhteessa, mutta vielä se ei ole poikinut tuloksia. Nyt mennään neljättä vuotta sinkkuna, ja pikkuhiljaa meinaa alkaa kyllästyttää. En mä mitään Vuosisadan Rakkaustarinaa tähän väliin välttämättä tarvitse, mutta jos nyt edes jotain tykkäämisjuttua. On tässä vuosien aikana muutama sellainen potentiaalinen tapaus ollut, joista olen ollut kiinnostunut, mutta viemäriin nekin sitten on valuneet.

Nyt on taas eräs, josta mä alan aika lailla tykätä, mutta tänään mulle tuli se kovin tuttu Fiilis, että ei tästä mitään tule taaskaan. Tää Fiilis on tullut jokaisen muunkin noiden Potentiaalisten kohdalla ja se on ollut oikeassa. Ikinä se ei pohjaa mihinkään tapahtumaan, tekoon tai sanaan, jonka pohjalta olisin tilanteen analysoinut kuolleeksi, vaan se on kai joku intuitio. Yleensä osaan kyllä kai osoittaa, mistä se sai alkunsa, vaikka siitä hetkestä ei kukaan muu mitään tällaista havaitsisikaan. Edellisten kahden Potentiaalisen tapauksessa yritin poiketa siitä toimintatavasta, johon vaisto olisi johdattanut ja otin kontaktia, tein aloitteita ja yritin saada jutun johonkin suuntaan. Tuloksetta. Nyt yhden päivän peiton alla kyhjöttämisen jälkeen olen päättänyt tämän tapauksen kohtalon niin, että katselen mihin juttu menee omalla painollaan ja käsittelin suklaata syöden senkin, että menköön vituiksi jos kerta on mennäkseen.

Bileet!

Bileet on yks opiskelijaelämän isoista osista ja niitä järjestetään joka viikko, ellei useamminkin viikossa. Muutama päivä sitten olikin vuoden suurimmat opiskelijariennot eli Kauppakadun Appro, missä kävin suorittamassa Cum Lauden sekä kaamean kännin. Muuten tämä syksy on bileiden osalta ollu hiljaisempi kuin viime syksy. Tokihan koulun puolesta on järkätty yhtä paljon tai enemmänkin kaikkia kissanristiäisiä tai muita muutenvaan mennään baariin juomaan -iltamia, mutta omat opiskelukaverit on rauhoittuneet ja minäkään en enää yhtä innosta tärisevänä kirmaa juomatarjouksien perässä kaikkiin tapahtumiin. Työt tulee välillä tielle, mutta se on vain yksi mun bilettämistä rajoittavista syistä. Toinen on sit rahanpuute. Viime syksynä olin jo valmiiksi päättänyt ottaa kaiken irti opiskelijaelämästä, kun kerta kesti niin kauan, että pääsin siihen kiinni, ja viimeisten pennosten käyttö juhlimiseen oli täten perusteltua. Tälle syksylle olen taas päättänyt, että pyrin säästämään rahaa, jotta vaihtoon hakiessani olisi pieni pohjakassa, eikä sit ulkomailla tarttis köyhäillä.

No on mulle myös alkanut tulla kännimorkkiksia. Mun mielestä on kauheen kivaa vetää hurjat pleksit ja olla ihan järjenvastaisessa kännissä, mutta jos mä oon seurueesta ainoa hirveessä humalassa, niin ei se silloin oo hauskaa. On mulla hauskaa myös sellaisessa sopivassa humalassa, mutta sen onnistuminen on vielä vähän tuurista kiinni; on niin helppo juoda vaan lisää. Tänä vuonna myös syksy tuntuu enemmän syksyltä. Bilehileenä hilluminen kiinnostaa enemmän kesäisin ja nyt taas tykkäisiä rauhoittua hyvällä porukalla sohvannurkkaan tuijottamaan jotain huonoa leffaa ja syömään popcornia. Ja karkkia. Ja jätskiä.

Kouluvuoden alku

Starttasin toisen opiskeluvuoteni tänä syksynä ja alkukankeuksien jälkeen kaikki kurssitkin ovat nyt tulilla. Ihan ensimmäistä kertaa elämässäni oli KIVA palata takaisin kouluun sekä olen innostunut (lähes) kaikista kursseistani! Mikään ei ole kuivaa pakkopullaa, vaan menen luennoille aina silmät kiiluen innostuksesta (tai no en nyt ihan, kahvikuppi kourassa ja silmät puoliummessa useimmiten) ja kiinnostuneena seuraan opetusta. Vieläkin olen ihan varma siitä, että olen oikealla alalla! Onneksi, sillä haluankin jo suunnan elämälleni. Kolme välivuotta ajelehdin etsien sitä suuntaa. Ja oonhan mä jo vanhakin aloittamaan enää uusia ammattiopintoja! Tai en ole tietenkään oikeasti, mutta omasta mielestäni. Kauhee kiire valmiiksi, vaikka eihän me koskaan valmiita olla.

Tänään meidät jaettiin eräällä projektikurssilla projektiryhmiin ja oon tosi innoissani siitä hommasta! Pääsin just siihen projektiin, mihin olisin eniten halunnutkin. Juuri ennen ryhmiin jakamista ehdin mietiskellä, että mulle kelpaa kyllä mikä tahansa projekti, kaikki ne on kiinnostavia, mikä sai mut vielä vakuuttuneemmaksi siitä, että olen oikealla alalla. Kaikki kiinnostaa ja tahdon tehdä kaikkea!

Tää todellakin taitaa olla elämäni parasta aikaa. Mulla on nyt tosi kivat harrastukset ja koulu on ihan megakiinnostavaa ja töissäkin viihdyn. Kaikki on vaan hyvin.

Laiska

Tänään kävin salilla. Lauantaina juoksen elämäni ensimmäisen puolimaratonin (tai ainakin yritän). Juoksemisen ja muun kuntoilun lisäksi käytän vapaa-aikaani kilpaurheiluvalmennukseen, tutorointiin sekä käyn osa-aikatöissä. Kuitenkin olen mielestäni laiska ihminen. Siivota, tiskata ja pyykätä on pitänyt jo kauan, mutta en saa aikaiseksi. Sekamelska ei kyllä minua häiritse ja vaatteet eivät pääse kovin nopeasti loppumaan, tiskejäkin on vain muutama astia kerääntynyt, mutta silti pitäisi nämä hommat hoitaa. Treenatakin voisin ahkerammin, koulujutut hoitaa tehokkaammin, suunnitella valmennus paremmin sekä tutorointiinkin käyttää enemmän yritystä. Aina pitäisi vaan tehdä enemmän ja tehokkaammin ja paremmin.

Yksinkertaisinta olisi syyttää tästä riittämättömyyden tunteestani tätä suorituskeskeistä yhteiskuntaamme, jossa ihmisellä lähestulkoon ei ole edes oikeutta olla olemassa, jos ei tee tulosta ja alistua kohtaloonsa yhteiskunnan aivopesemänä suorituskeskeisyyteen. Minä syytän itseäni. Vaadin itseltäni enemmän, kuin olen valmis panostamaan. Jokainen telkkarin edessä vietetty "turha" hetki lisää moraaliseen krapulaani. Turhalla tarkoitan nyt sellaista iltaa, jolloin jumiudun tuijottamaan jotakin sarjaa usean jakson ajaksi, vaikka olisi paljon muutakin tähdellisempää tekemistä. 1-2 jaksoa päivässä olisi optimi, oman standardieni mukaan siis. Pitäähän ihmisen välillä rauhoittua vaan aloilleen, mutta sitä aloilleen rauhoittumista ei kovin montaa tuntia hereilläolosta tarttisi tehdä. Minä senkin laiska paska, minä.

Muissakin asioissa annan itselleni aivan liian helposti periksi. Esimerkiksi syöminen ja rahankäyttö. Heikko olen, olisinpa vahvempi.

Opiskelija ja raha

Suhteeni rahaan on vääristynyt. Ei siksi, että olisin varakkaasta perheestä ja olisin tottunut saamaan aina haluamani, vaan koska elämäni on ollut melko helppoa. Aina kun vararikkous uhkaa, jostain nurkan takaa hyökkää ratkaisu kuin tilauksesta. En tiedä, onko kyse puhtaasti sattumasta vai yritänkö uhkaavassa ahdingossa enemmän.

Tämän syksyn opintolainan olen jo käyttänyt (joo joo, on vasta syyskuun alku) ja koko opiskeluajaltani sitä olenkin nostanut. Eli nyt siis vuoden. Vuosi sitten asuin kalliimmalla vuokralla, enkä halunnut mennä töihin ennenko opinnot olisivat lähteneet hyvin käytiin, joten lainan nostaminen oli välttämättömyys. Silloinkin lainat loppuivat ihan kesken, mutta jonkin ihmeellisen tuurin kautta eteeni napsahti muutama keikkaduuni, joista sain tarpeeksi pärjätäkseni vuoden loppuun omillani. Sitten muutin halvempaan.

Kesän ajan nostin myös tukia sekä lainaa, jotta pääsin elokuussa festarireissulle ulkomaille. Lainat on nyt loppu ja taas ilmestyi työpaikka hyvinkin kivuttomasti rahoittamaan loppusyksyni. Aloitin elokuun lopussa heti reissusta palattuani.

Käytän rahaa siis melko huolettomasti, vaikka budjettini pieni onkin. Suurimmissa hätätapauksissa voin useimmiten turvautua isi-pankkiin muutaman kympin ruokarahojen tähden, vaikka aikuisena ihmisenä vähän nolottaakin lainata rahaa vanhemmilta. Tai keneltä tahansa, en minä kavereiltanikaan mielelläni lainaa edes lounaan verran. Budjetointi on minulle silkka mahdottomuus. Tai oikeastaan kaikki muukin suunnitelmallisuus. En vaan osaa/jaksa/viitsi. Tai varsinkaan ikinä noudata suunnitelmiani. Vaikka kuinka päättäisin, että enää en kanna lähikänkkylästä kebab-annoksia pahimpaan nälkään, niin jossain vaiheessa puhun itseni ympäri, että no nipistän sitten ensi viikolla! Eihän se ikinä niin kuitenkaan toimi.

Tänään oli opintotuki- ja palkanmaksupäivä. Aamulla silmät kiiluen säntäsin verkkopankkiin makselemaan kuun vaihteeseen ajoittuneet laskut pois, koululle ehdittyäni ryntäsin opiskelijajärjestöni toimistolle maksamaan tämän vuoden lukuvuositarran opiskelijakorttiini sekä opiskelijaliikunnan lukuvuosimaksun. Tämän jälkeen kipaisin kauppaan ostamaan jääkaapin täyteen kunnollisia ruoka-aineita, joista saan syötyä ainakin viikon ja ihan oikeaa, ravitsevaa ruokaa. Kaiken tämän jälkeen tilini saldo olikin yhtäkkiä huvennut hälyyttävän pieneksi. Miten tässä nyt näin kävi? Minähän olen töissä, minulla pitäisi riittää rahaa! Niin, eihän se työnteko ehdi auttaa kuin vasta kuukauden päästä. Tänään maksettuun palkkaan oli nimittäin ehtinyt vasta kolme työvuoroa. Nyt harmittaa, kun niin intoillen maksoin nuo kaikki laskut, sillä yhdellä isommalla laskulla olisi ollut vielä kuukausi maksuaikaa ja seuraava palkka tulee olemaan isompi. Noh, nyt on vaan pärjättävä. Onneksi työt ajoittuvat suurimmaksi osaksi viikonloppuiltoihin, niin se rajoittaa baarissa käymistä.

Mitenhän sitä oppisi vastuullista rahankäyttöä ja suunnittelua sen suhteen? Olis kauheen kiva, jos joskus rahat eivät loppuisi jo kaksi viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää tai jäisi jopa säästöön joitain euroja!

Ps. Tilasin myös lisää vaatteita H&M verkkokaupasta eilen. Olen heikko. Velkaa sinne on jo valmiiksikin.

Pps. Kannatan sellaista asennoitumista rahaan, että siitä on enemmän iloa silloin, kun sitä käyttää. Pihistelijäksi en tahdo opetella. Kohtuus pitäisi löytää.

Blogin alku

Moi, minä olen Opiskelija. Elän aivan tavallista opiskelijaelämää; asun kimppakämpässä, nostan opintolainaa, käyn opiskelijabileissä, harrastan vapaa-ajallani sekä käyn osa-aikaisesti työssä, joka ei vaadi tutkintoa tai edes kokemusta. Facebookaan aktiivisesti, katson televisiosta Dancea toivoen olevani itsekin yhtä lahjakas, kuin ohjelmassa tanssivat tavalliset ihmiset ja viikonloppuisin notkun kantaklubini DJ-kopilla toivomassa suosikkibiisejäni, joita harvemmin soitetaan. Mun drink-of-choice on muuten siideri, siihen mulla on varaa.

Miksi minä sitten aloitin koko blogin, jos kerta olen niin tavallinen? Oppiakseni taas ajattelemaan. Kyllä, luitte oikein. Joskus nuorempana minulla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaa asioista, jotka nostattivat minussa ajatuksia, ärsyttivät tai ihastuttivat tai muuten panivat miettimään. Tapa on jäänyt ja vaikka aivotoimintaa vielä löytyy, se on hyvin pinnallista ja keskittyy lähinnä koulujuttuihin tai siihen, miten saan budjettini venymään vielä noihinkin bileisiin. Tänne onkin tarkoitukseni kirjoitella arkipäiväisistä, tavallisista asioista ja mahdollisesti löytää näistä asioista jotain muutakin sanottavaa, kuin pelkkää tarinankerrontaa. Oppia ymmärtämään itseäni ja toimintatapojani sekä harjoitella taas kirjoittamista ja kielen käyttöä.

Miksi sinun sitten tulisi lukea blogiani? No ei tarvitsekaan, jos ei kiinnosta. Minulla ei ole (vielä) mitään erityistä punaista lankaa blogilleni (muotiblogi, ruokablogi, leivontablogi, askartelublogi, rahansäästöblogi jne.) vaan aion jaaritella kaikesta, mistä vaan löydän sanottavaa. Asiani siis saattaa sinua kiinnostaa tai saattaa olla kiinnostamatta.

Intro riittäköön tällä kertaa. Ensi kerralla lupaan minulla olevan asiaakin.