Kaaos

Mulla nyt epäillään ADHD:ta. Ja ei, se ei ilmene sellaisena pikkupoika-oireyhtymänä, että pitää remuta ja rellestää ja vetää kissaa hännästä. Muistatte, ku aiemmassa postauksessa kerroin suunnittelemisen vaikeudesta? Se on oire. Vielä aiemmassa valitin sitä, kuinka laiska ja saamaton olen. Sekin on oire. Muita oireita mulla on:

• En pysy pitkään paikallani. Ei tarkota, et hyppisin seinille, mutta vaihtelen asentoa, heiluttelen jalkoja ja käsiä, nousen vähän väliä jääkaapille/vessaan/hakee vesilasin/laittaa hupparin päälle/ottaa hupparin pois yms. Kuulemma myös käytän käsiäni paljon puhuessani. Itse mä en tätä huomaa, mutta kun jo kolme eri henkilöä on siitä maininnut, niin täytyy siinä jotain perää olla.
• Käytän rahaa holtittomasti. Nytkin on debit-tili miinuksella eikä ees kiinnosta. Luottokorttia mulla ei oo eikä tuu just siks, että tiedän mitä sotkuja siitä seurais.
• Teen isojakin päätöksiä tosi lyhyellä miettimisajalla. Australiaan lähtöä pohdin ehkä kaksi päivää. Pari viikkoa sitten hain kytkyllä itelleni kalliin älypuhelimen, koska teki sellaista mieli noin päivän. Tai menin hakemaan halvempaa vastaavaa mallia, mutta muutin mieleni siellä liikkeessä. Nää päätökset tulee tehdä fiilispohjalta, eikä järjellä ja logiikalla.
• Nukahtamisvaikeudet. En pääse uneen, koska mun aivot on tosi äänekkäät yön hiljaisuudessa. Mä keskustelen ihmisten kanssa, kerron niille juttuja. Nyt kuulostaakseni vähemmän hullulta selitän uudelleen; kelailen jänniä asioita ja muunnan ne sanoiksi kuin olisin kertomassa siitä kaverille. Sit joskus kun tilanne menee tosi kaoottiseksi, niin se on vähän kuin olis teleportannut aivan täyteen ammutun aukion keskelle ja ympärillä kuuluu miljoonien ihmisten puheensorinaa. Selvää sieltä saa sanan sieltä ja toisen täältä.
• Mulla ei ole ajan tajua ja suuntavaisto on tosi huono. Jos kerron jostain tapahtuneesta/uutisesta/mistävaan eteenpäin jollekin (nyt oikeesti, en päässäni) niin mun voi olla hirmu vaikea hahmottaa, luinko mä sen uutisen viime viikolla vaiko monta kuukautta sitten. Vasen ja oikea menee myös jatkuvasti sekaisin.
• Mä oon aloittanut hurjan paljon eri harrastuksia elämäni aikana, mutta ne ei oo kestäneet. Toisissa osallistuin 2-3 harjoituksiin, joitain jaksoin jopa muutaman kuukauden.
• Mulla on koko ajan tylsää, mutta mitään en saa kuitenkaan tehtyä. Ikään kuin odottelen, että mun elämä alkaisi. Tulevaisuus on mulle päämäärä ja nykyhetki on vaan kellumista.
• Kaiken jätän aina ihan viimeiseen hetkeen. Liittyy läheisesti tuohon saamattomuuteen. Mitään en saa aloitettua, kunnes on aivan viimeinen pakko ja sekin menee sit yötä myöten väkertämiseks.

Ja miten tämä kaikki on sit vaikeuttanut elämääni? Mä hädin tuskin valmistuin ylioppilaaksi silloin kun piti. Puhutaan siis tunneista (tarkkaan ottaen muistaakseni kahdesta), mitä mulle jäi viimeisen tentin ja YTL:n deadlinen välille. Eikä mulla mitään lukulomaa ollut, koska piti vielä suorittaa niitä kursseja, joita en siihen mennessä ollut saanut kahlattua läpi monista yrityksistä huolimatta. Samoin se jatkuva epäonnistumisen tunne, kun ei saa aloitettua ajoissa ja panostettua enemmän, sillä jos näin vähällä yrittämisellä pärjää näinkin kohtalaisesti, niin mitenkähän huikeen hyvä mä olisin vähän suuremmalla panoksella?

Mä oon myös useammin kuin kerran mennyt töihin vääränä päivänä, väärään aikaan tai väärään paikkaan. kattonut vähän vinoon työvuorolistaa tai muistanut väärin.

Asiat on koko ajan hukassa. Oon säästänyt satasia sillä, että mulla on kämppiksiä, eikä ole tarvinnut hälyttää ovenavauspalvelua hätiin, kun on kämpän avain väärän takin taskussa. Kännykkä on myös viettänyt useita päiviä yksin tyynyni vieressä, kun itse oon huidellut muualla tavoittamattomissa. Yhteen aikaan, kun reissasin kaupunkien välillä enemmän, mulla oli lopulta noin kuusi hammasharjaa ja seitsemän deodoranttia, koska aina jompikumpi tai molemmat oli jääneet pakkaamatta mukaan ja piti ostaa uudet.

En kykene investoimaan paljon aikaa tehtäviin yhdeltä istumalta, jos ne vaatii vähäisiäkin ponnisteluja. Tänään tein espanjan tehtäviä 2,5 lausetta ja se loppui sit siihen, koska piti käyttää sanastoa liikaa ja turhauduin. Jos olis tullut itsestään, olisin tehnyt koko tehtävän.

Oon ärtyisä. Mua ärsyttää pienetkin jutut sekä hyvin pienestä saattaa muuttua mieliala iloisesta raivostuneeksi.

Kämppä on aina sotkussa. On aina ollut, sieltä pikkutytön huoneesta asti. Se vaan ei pysy siistinä, vaikka kuinka aina siivotessani vannon, että nyt mä alan laittamaan asiat aina paikoilleen (jos niillä sellaiset on) enkä päästä enää kaaokseen. Ja siivoaminen on kans yhdenlainen prosessi, kun se pitää tehdä monessa osassa ja aloittamiseen saattaa mennä ensimmäisestä siivoamisen suunnittelusta useita viikkoja. Ja sit menee niin, että aloitan tiskaamaan, kesken tiskivuoren muistan, et piti pyykätä. Sit mulla pyörii pyykit ja oon ruvennu nostelemaan vaatteita kaappeihin ja ne tiskit on edelleen kesken. Sit vaatekasasta löytyy jotain jännää ja alan ettimään itselleni seuraaviin kemuihin asua, ja tossa tietokonepöydällä on hirveesti roinaa ja roskia. Lopulta mulla on puolikas tiskivuori, puolikas vaatekasa lattialla, vähemmän turhaa kamaa pöydällä ja koneellinen täynnä pyykkiä, joita en ehkä muista nostella kuivumaan kuin vasta seuraavana päivänä.

Ensimmäinen aika psykiatrian polille on vasta joulukuun alussa. En yhtään tiedä, mitä siellä tehdään; haastatellaanko vain vai tehdäänkö jo jotain testejäkin. Toivottavasti tän vaiheen sais hoidettua tehokkaasti, sillä mulla on tammikuussa edessä muutto ulkomaille, eli enpä oo enää käymässä missään tutkimuksissa ja kontrollikäynneillä enää sen jälkeen. Ja tuli sitä diagnoosia tai ei, niin onpahan sit ainakin tutkittu ja saatan joka tapauksessa saada ohjeita jatkoon, koska ei tää voi tämmösenä jatkua.

Suunnittelun vaikeus

Mä en ole suunnittelijatyyppiä. En ole koskaan ollut ja koko aihe aiheuttaa mulle vaan stressiä ja ahdistusta. En suunnittele elämääni noin viittä minuuttia pidemmälle kovin mielelläni, koska sitten jos suunnitelmat ei meekään niinkuin olin ajatellut, se meinaa vituttaa aika ankarasti.

Ja nyt mun pitäis jotenkin osata suunnitella seuraavat kaksi vuotta! Milloin lähden vaihtoon, milloin teen harjoittelun, mitä kursseja käyn ja missä, jos menen vasta 4. opiskeluvuonna niin venyykö mulla valmistuminen ja kuinka paljon? Entä jos lähdenkin jo ensi keväänä, niin ehdinkö säästää tarpeeksi rahaa siihen mennessä? Tai jospa tekisinkin harjoittelun ensi keväänä, mutta siihenkin tarvitsen säästöjä. Ja millaisen harjoittelupaikan mä haluan ja missä vaiheessa pitää alkaa etsimään sitä täydellistä paikkaa?

Viime viikolla, kun ensi vuoden vaihtohakemukset oli käsitelty ja ilmoitettu tulokset, olin jo ihan zen sen ajatuksen kanssa, että olen täällä Suomen päässä vielä kokonaisen lukuvuoden. Tänään olikin tullut kv-koordinaattorilta sähköpostilla kysymys, että kiinnostaisiko mua vaihtopaikkana sellainen yliopisto, minne en ollut hakenut, mutta sijaitsee samassa kohdemaassa kuin toinen hakemistani paikoista ja on meidän koulutusohjelman yhteistyökouluna. Tästähän se vasta soppa syntyi; pääni sisällä. Nyt pitäisi löytää vastaukset kaikkiin noihin yllä esittämiini kysymyksiin sekä vielä tutkia tämän mahdollisen vaihtokoulun kurssitarjontaa ja muutakin esittelyä, että tiedän, mihin sitten mahdollisesti olen lähtemässä. APUA! Miksi pitää pienen ihmisen päätä sekoittaa tälleen :(

Jos olisin alunperin päässyt hakemiini vaihtoehtoihin, olisin mielelläni lähtenytkin ja selvittänyt asiat parhain päin, mutta nyt kun ehdin jo totuttautua ajatukseen vielä yhdestä kokonaisesta lukuvuodesta Suomessa, niin tämmöinen extra-mahdollisuus pisti vaan pakkaa ihan sekaisin. Oon kyllä aina ollut suunnitelmallisuuden puuttuessa sellainen tyyppi, että tartun mahdollisuuksiin nopeallakin varoitusajalla sen kummemmin ihmettelemättä. Ongelman ydin lieneekin varmaan siinä, että en ole tutustunut tähän vaihtoehtoon kummemmin enkä osaa päättää, tahdonko käyttää tän mahdollisuuden vai tuleeko sellainen fiilis, että vain ajauduin tähän, vaikka se ei ollut suosikkivaihtoehtonani.

Hullut liikenteessä

Olen ollut laiska, tyhmä ja saamaton tämän blogin kanssa. Mä haluaisin kirjoittaa, mutta ilmeisesti mulla ei riitä aivotoimintaa niin pitkälle. Tän tarkoitushan olikin muistuttaa mua siitä, miten ajatellaan omilla aivoilla arkipäiväisistä asioista, mutta heikosti menee.

Sellainen aihe tuli eilen mieleen kuin liikennesäännöt. Kaikille niitä opetetaan jo alakoulussa jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden osalta ja autoilijoiden säännöt sitten autokoulussa, silti valtaosa väestöstä tuntuu olevan täysin kujalla siitä, miten liikenteessä tulee käyttäytyä. Jalankulkijat eivät osaa kävellä oikeassa reunassa eivätkä edes väistää oikeaan reunaan, kun joku soittaa kelloa. Ne vilkaisee taaksepäin ja jää poukkoilemaan siihen keskelle tietä eivätkä lopulta väistä kumpaankaan suuntaan, koska eivät ehdi ennen kuin takaa tuleva pyöräilijä on jo jommalta kummalta puolelta pujotellut ohi. Eräänä päivänä yritin päästä keski-ikäisen pariskunnan ohi, jotka valtasivat taidokkaasti koko kevyen liikenteen väylän. Soitin kelloa kolmesti, ennen kuin kumpikaan reagoi mitenkään. Mies vilkaisi taakse ja siirtyi tien reunaan, nainen jatkoi keskellä katua ja mies sitten hänelle sanoi, että ei kävelisi keskellä tietä. Tähän se nainen sitten tuhahti, että "Mä oon nyt tässä!" Aha, oo sä siinä, niin mä ajan sun päälle. Uskomatonta, ettei viitsi väistää, vaikka soitin kelloa useankin kerran! Keskellä talvea ei ole otollisin aika pujotella kovin hankalista paikoista. Ihan jo suoraan ajaminen tarjoaa tarpeeksi haastetta.

Pyöräilijät eivät siellä oikeassa reunassa osaa ajaa yhtään sen paremmin, vaan mutkittelevat keskellä väylää ja suhaavat miten sattuu. Myönnettäköön, että talvikeleillä hankala alusta tarjoaa oman lisänsä sen menopelin ohjaamiseen, mutta ongelma ei poistu kesälläkään.

Autoilijoiden suurin ongelma tuntuu olevat suojatiet. Niidenhän kuuluisi siis antaa tietä suojatietä ylittäville ja suojatielle astuville jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Kuinka moni antaa? Erittäin harva. Useammin kuulee tööttäilyä, kuin näkee autoilijan pysähtyvän asiallisesti antamaan tietä. Asuinkaupungissani on myös eräs erityisen vaarallinen risteys, missä samaan suuntaan vie kaksi kaistaa. Kun yksi kiltisti pysähtyy päästämään jalankulkijan yli, niin toiselta kaistalta kaverit posottavat ohi edes tajuamatta, että hei tuossa viereisellä kaistalla on auto pysähtynyt ennen suojatietä eli sieltä varmaan kohta joku taapertaa eteen.

Näiden urpojen keskellä koen suunnatonta road ragea jo ennen kuin astun edes ovestani ulos ja riippumatta siitä, millä välineellä olen liikkeellä. Se on ihan varma, että jo muutaman korttelin matkalla joku (yleensä useampikin) ääliö onnistuu vaarantamaan itsensä ja muiden liikkeellä olevien turvallisuuden.

Konfliktit

Mä oon aina ollut aika huono konflikteissa. En tykkää riidellä enkä varsinkaan puhua inhottavista asioista. Joten mä usein turvaudun mököttämiseen. Tiuskin ja mökötän ja osoitan mieltäni sen sijaan, että sanoisin suoraan ne asiat, jotka mua vaivaa. Olen yrittänyt opetella hoitamaan asiat reilusti puhumalla ja mainitsemalla asioista, jotka mua häiritsee. Joskus kuitenkin asian ääneen sanominen synnyttää sodan, jos toisella puolella oleva henkilö ei ota "kritiikkiä" kovin hyvin vastaan. Tämmöisen tilanteen jouduin kokemaan toisen kämppikseni kanssa muutama viikko sitten.

Mun mielestä kämppisasumisessa pitäisi kaikista sellaisista asioista, jotka vaikuttaa kaikkiin kämpässä asuviin, neuvoitella näiden muiden asukkien kanssa. Ilmeisesti kämppikseni on eri mieltä, sillä hänellä "pitää olla oikeus". No joo joo, aikomukseni ei ollut ottaa sitä oikeutta pois, vaan varmistaa, että mulla on samanlainen oikeus vaikuttaa näihin juttuihin; neuvottelun kautta. Kamoon, ei ole vaikea asia. Homma kuitenkin jatkui samanlaisena, vaikka muutaman kerran olin maininnut nätisti. Eräänä väsyneenä iltana kuitenkin repesi varsinainen riemu, kun toivettani ei oltu taaskaan huomioita ja rupesin sit huutamaan ja riehumaan. Olin oikeasti tosi vihainen ja väsynyt ja nälkäinen, joista kaikki vähän lisäsivät siihen reaktiooni. Tämän purkauksen jälkeen asiaa selviteltiin facebookissa muutaman päivän ajan, mutta kun vastassa on nuori ihminen, jonka tapa hoitaa konfliktit on ilmeisesti olla hiljaa ja toivoa, että muut lukevat hänen ajatuksiaan ja riidan jo syntyessä paeta paikalta, niin olihan se vähän kuin olis hakannut päätä seinään. Facebookissa siksi, että en ehdi olla kokotna juuri koskaan.

Tunnelma on vieläkin hieman kireä, mutta asiasta ei puhuta. Toisen kämppikseni kanssa tulen toimeen ihan kuin ennenkin, eikä hänen kanssaan ole mitään hämminkiä koskaan ollutkaan. Tuon toisen kanssa en ole jutellut kuin moit kotiin tullessa ja huomenet aamuisin. "Onneksi" olen niin saatanallisen kiireinen, että harvoin edes näen kämppiksiäni nykyään ja senkin kotonaoloajan joudun käyttämään omassa huoneessani homehtuen ja koulujuttuja kirjoittaen.

Täytyy nyt vain toivoa, että viesti on mennyt perille ja se on ymmärretty, vaikka tuo ei siihen viestien vaihtoon juuri osallistunutkaan. Jos homma alkaa toimia, niin hyvä. Jos taas ei, niin sit koko hässäkkä täytyy toistaa. Mielellään ilman raivoamista kuitenkin ja ihan suoraan puhumalla. Siitä se ei voi karata.

Ihmissuhteet

Mä en ole sellainen ihminen, jolle ihmissuhteet ovat helppoja. Olen aika huono luomaan uusia suhteita sekä laiska ylläpitämään vanhoja. Ystävystyn hitaasti, enkä ota sillä tavalla kontaktia, että musta tulis jonkun läheinen ystävä kovin helposti. Tämä aina aika ajoin rupiaa minua ärsyttämään, kun koulukaverit ympärillä on jo luoneet tiiviitä porukoita ja saaneet uudet parhaat kaverit, joiden kanssa viettävät koko ajan aikaa ja minä vain ajelehdin mukana. Mutta mitenkä minä muka yhtäkkiä tästä sen lähestyttävämmäksi muuttuisin? Etenkin, kun minulla on niin kiire koko ajan. Toki sitten, kun olen ajan kanssa ystävystynyt ja luonut sen läheisemmän kaverisuhteen, niin se myös säilyy. Tämä on varmaan yksi syy sillekin, miksi en pidä kovin tiiviisti yhteyttä ystäviini; koen sen tarpeettomaksi, koska he ovat ystäviäni vielä pitkänkin ajan päästä, vaikka emme joka päivä vaihtaisi kuulumisia.

Sama asia vaivaa parisuhteissa. En uskalla ottaa kontaktia, en uskalla tehdä aloitteita enkä uskalla puhua tunteistani kuin vasta ajan kanssa tai toisen esimerkin jälkeen. Ikinä minä en ole ensimmäinen, joka kertoo tykkäävänsä tai haluavansa tutustua paremmin tai haluavansa viettää enemmän aikaa yhdessä. Oon koittanut muuttaa käyttäytymistäni tässä suhteessa, mutta vielä se ei ole poikinut tuloksia. Nyt mennään neljättä vuotta sinkkuna, ja pikkuhiljaa meinaa alkaa kyllästyttää. En mä mitään Vuosisadan Rakkaustarinaa tähän väliin välttämättä tarvitse, mutta jos nyt edes jotain tykkäämisjuttua. On tässä vuosien aikana muutama sellainen potentiaalinen tapaus ollut, joista olen ollut kiinnostunut, mutta viemäriin nekin sitten on valuneet.

Nyt on taas eräs, josta mä alan aika lailla tykätä, mutta tänään mulle tuli se kovin tuttu Fiilis, että ei tästä mitään tule taaskaan. Tää Fiilis on tullut jokaisen muunkin noiden Potentiaalisten kohdalla ja se on ollut oikeassa. Ikinä se ei pohjaa mihinkään tapahtumaan, tekoon tai sanaan, jonka pohjalta olisin tilanteen analysoinut kuolleeksi, vaan se on kai joku intuitio. Yleensä osaan kyllä kai osoittaa, mistä se sai alkunsa, vaikka siitä hetkestä ei kukaan muu mitään tällaista havaitsisikaan. Edellisten kahden Potentiaalisen tapauksessa yritin poiketa siitä toimintatavasta, johon vaisto olisi johdattanut ja otin kontaktia, tein aloitteita ja yritin saada jutun johonkin suuntaan. Tuloksetta. Nyt yhden päivän peiton alla kyhjöttämisen jälkeen olen päättänyt tämän tapauksen kohtalon niin, että katselen mihin juttu menee omalla painollaan ja käsittelin suklaata syöden senkin, että menköön vituiksi jos kerta on mennäkseen.

Bileet!

Bileet on yks opiskelijaelämän isoista osista ja niitä järjestetään joka viikko, ellei useamminkin viikossa. Muutama päivä sitten olikin vuoden suurimmat opiskelijariennot eli Kauppakadun Appro, missä kävin suorittamassa Cum Lauden sekä kaamean kännin. Muuten tämä syksy on bileiden osalta ollu hiljaisempi kuin viime syksy. Tokihan koulun puolesta on järkätty yhtä paljon tai enemmänkin kaikkia kissanristiäisiä tai muita muutenvaan mennään baariin juomaan -iltamia, mutta omat opiskelukaverit on rauhoittuneet ja minäkään en enää yhtä innosta tärisevänä kirmaa juomatarjouksien perässä kaikkiin tapahtumiin. Työt tulee välillä tielle, mutta se on vain yksi mun bilettämistä rajoittavista syistä. Toinen on sit rahanpuute. Viime syksynä olin jo valmiiksi päättänyt ottaa kaiken irti opiskelijaelämästä, kun kerta kesti niin kauan, että pääsin siihen kiinni, ja viimeisten pennosten käyttö juhlimiseen oli täten perusteltua. Tälle syksylle olen taas päättänyt, että pyrin säästämään rahaa, jotta vaihtoon hakiessani olisi pieni pohjakassa, eikä sit ulkomailla tarttis köyhäillä.

No on mulle myös alkanut tulla kännimorkkiksia. Mun mielestä on kauheen kivaa vetää hurjat pleksit ja olla ihan järjenvastaisessa kännissä, mutta jos mä oon seurueesta ainoa hirveessä humalassa, niin ei se silloin oo hauskaa. On mulla hauskaa myös sellaisessa sopivassa humalassa, mutta sen onnistuminen on vielä vähän tuurista kiinni; on niin helppo juoda vaan lisää. Tänä vuonna myös syksy tuntuu enemmän syksyltä. Bilehileenä hilluminen kiinnostaa enemmän kesäisin ja nyt taas tykkäisiä rauhoittua hyvällä porukalla sohvannurkkaan tuijottamaan jotain huonoa leffaa ja syömään popcornia. Ja karkkia. Ja jätskiä.

Kouluvuoden alku

Starttasin toisen opiskeluvuoteni tänä syksynä ja alkukankeuksien jälkeen kaikki kurssitkin ovat nyt tulilla. Ihan ensimmäistä kertaa elämässäni oli KIVA palata takaisin kouluun sekä olen innostunut (lähes) kaikista kursseistani! Mikään ei ole kuivaa pakkopullaa, vaan menen luennoille aina silmät kiiluen innostuksesta (tai no en nyt ihan, kahvikuppi kourassa ja silmät puoliummessa useimmiten) ja kiinnostuneena seuraan opetusta. Vieläkin olen ihan varma siitä, että olen oikealla alalla! Onneksi, sillä haluankin jo suunnan elämälleni. Kolme välivuotta ajelehdin etsien sitä suuntaa. Ja oonhan mä jo vanhakin aloittamaan enää uusia ammattiopintoja! Tai en ole tietenkään oikeasti, mutta omasta mielestäni. Kauhee kiire valmiiksi, vaikka eihän me koskaan valmiita olla.

Tänään meidät jaettiin eräällä projektikurssilla projektiryhmiin ja oon tosi innoissani siitä hommasta! Pääsin just siihen projektiin, mihin olisin eniten halunnutkin. Juuri ennen ryhmiin jakamista ehdin mietiskellä, että mulle kelpaa kyllä mikä tahansa projekti, kaikki ne on kiinnostavia, mikä sai mut vielä vakuuttuneemmaksi siitä, että olen oikealla alalla. Kaikki kiinnostaa ja tahdon tehdä kaikkea!

Tää todellakin taitaa olla elämäni parasta aikaa. Mulla on nyt tosi kivat harrastukset ja koulu on ihan megakiinnostavaa ja töissäkin viihdyn. Kaikki on vaan hyvin.