Suhteeni rahaan on vääristynyt. Ei siksi, että olisin varakkaasta perheestä ja olisin tottunut saamaan aina haluamani, vaan koska elämäni on ollut melko helppoa. Aina kun vararikkous uhkaa, jostain nurkan takaa hyökkää ratkaisu kuin tilauksesta. En tiedä, onko kyse puhtaasti sattumasta vai yritänkö uhkaavassa ahdingossa enemmän.
Tämän syksyn opintolainan olen jo käyttänyt (joo joo, on vasta syyskuun alku) ja koko opiskeluajaltani sitä olenkin nostanut. Eli nyt siis vuoden. Vuosi sitten asuin kalliimmalla vuokralla, enkä halunnut mennä töihin ennenko opinnot olisivat lähteneet hyvin käytiin, joten lainan nostaminen oli välttämättömyys. Silloinkin lainat loppuivat ihan kesken, mutta jonkin ihmeellisen tuurin kautta eteeni napsahti muutama keikkaduuni, joista sain tarpeeksi pärjätäkseni vuoden loppuun omillani. Sitten muutin halvempaan.
Kesän ajan nostin myös tukia sekä lainaa, jotta pääsin elokuussa festarireissulle ulkomaille. Lainat on nyt loppu ja taas ilmestyi työpaikka hyvinkin kivuttomasti rahoittamaan loppusyksyni. Aloitin elokuun lopussa heti reissusta palattuani.
Käytän rahaa siis melko huolettomasti, vaikka budjettini pieni onkin. Suurimmissa hätätapauksissa voin useimmiten turvautua isi-pankkiin muutaman kympin ruokarahojen tähden, vaikka aikuisena ihmisenä vähän nolottaakin lainata rahaa vanhemmilta. Tai keneltä tahansa, en minä kavereiltanikaan mielelläni lainaa edes lounaan verran. Budjetointi on minulle silkka mahdottomuus. Tai oikeastaan kaikki muukin suunnitelmallisuus. En vaan osaa/jaksa/viitsi. Tai varsinkaan ikinä noudata suunnitelmiani. Vaikka kuinka päättäisin, että enää en kanna lähikänkkylästä kebab-annoksia pahimpaan nälkään, niin jossain vaiheessa puhun itseni ympäri, että no nipistän sitten ensi viikolla! Eihän se ikinä niin kuitenkaan toimi.
Tänään oli opintotuki- ja palkanmaksupäivä. Aamulla silmät kiiluen säntäsin verkkopankkiin makselemaan kuun vaihteeseen ajoittuneet laskut pois, koululle ehdittyäni ryntäsin opiskelijajärjestöni toimistolle maksamaan tämän vuoden lukuvuositarran opiskelijakorttiini sekä opiskelijaliikunnan lukuvuosimaksun. Tämän jälkeen kipaisin kauppaan ostamaan jääkaapin täyteen kunnollisia ruoka-aineita, joista saan syötyä ainakin viikon ja ihan oikeaa, ravitsevaa ruokaa. Kaiken tämän jälkeen tilini saldo olikin yhtäkkiä huvennut hälyyttävän pieneksi. Miten tässä nyt näin kävi? Minähän olen töissä, minulla pitäisi riittää rahaa! Niin, eihän se työnteko ehdi auttaa kuin vasta kuukauden päästä. Tänään maksettuun palkkaan oli nimittäin ehtinyt vasta kolme työvuoroa. Nyt harmittaa, kun niin intoillen maksoin nuo kaikki laskut, sillä yhdellä isommalla laskulla olisi ollut vielä kuukausi maksuaikaa ja seuraava palkka tulee olemaan isompi. Noh, nyt on vaan pärjättävä. Onneksi työt ajoittuvat suurimmaksi osaksi viikonloppuiltoihin, niin se rajoittaa baarissa käymistä.
Mitenhän sitä oppisi vastuullista rahankäyttöä ja suunnittelua sen suhteen? Olis kauheen kiva, jos joskus rahat eivät loppuisi jo kaksi viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää tai jäisi jopa säästöön joitain euroja!
Ps. Tilasin myös lisää vaatteita H&M verkkokaupasta eilen. Olen heikko. Velkaa sinne on jo valmiiksikin.
Pps. Kannatan sellaista asennoitumista rahaan, että siitä on enemmän iloa silloin, kun sitä käyttää. Pihistelijäksi en tahdo opetella. Kohtuus pitäisi löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti