Kaaos

Mulla nyt epäillään ADHD:ta. Ja ei, se ei ilmene sellaisena pikkupoika-oireyhtymänä, että pitää remuta ja rellestää ja vetää kissaa hännästä. Muistatte, ku aiemmassa postauksessa kerroin suunnittelemisen vaikeudesta? Se on oire. Vielä aiemmassa valitin sitä, kuinka laiska ja saamaton olen. Sekin on oire. Muita oireita mulla on:

• En pysy pitkään paikallani. Ei tarkota, et hyppisin seinille, mutta vaihtelen asentoa, heiluttelen jalkoja ja käsiä, nousen vähän väliä jääkaapille/vessaan/hakee vesilasin/laittaa hupparin päälle/ottaa hupparin pois yms. Kuulemma myös käytän käsiäni paljon puhuessani. Itse mä en tätä huomaa, mutta kun jo kolme eri henkilöä on siitä maininnut, niin täytyy siinä jotain perää olla.
• Käytän rahaa holtittomasti. Nytkin on debit-tili miinuksella eikä ees kiinnosta. Luottokorttia mulla ei oo eikä tuu just siks, että tiedän mitä sotkuja siitä seurais.
• Teen isojakin päätöksiä tosi lyhyellä miettimisajalla. Australiaan lähtöä pohdin ehkä kaksi päivää. Pari viikkoa sitten hain kytkyllä itelleni kalliin älypuhelimen, koska teki sellaista mieli noin päivän. Tai menin hakemaan halvempaa vastaavaa mallia, mutta muutin mieleni siellä liikkeessä. Nää päätökset tulee tehdä fiilispohjalta, eikä järjellä ja logiikalla.
• Nukahtamisvaikeudet. En pääse uneen, koska mun aivot on tosi äänekkäät yön hiljaisuudessa. Mä keskustelen ihmisten kanssa, kerron niille juttuja. Nyt kuulostaakseni vähemmän hullulta selitän uudelleen; kelailen jänniä asioita ja muunnan ne sanoiksi kuin olisin kertomassa siitä kaverille. Sit joskus kun tilanne menee tosi kaoottiseksi, niin se on vähän kuin olis teleportannut aivan täyteen ammutun aukion keskelle ja ympärillä kuuluu miljoonien ihmisten puheensorinaa. Selvää sieltä saa sanan sieltä ja toisen täältä.
• Mulla ei ole ajan tajua ja suuntavaisto on tosi huono. Jos kerron jostain tapahtuneesta/uutisesta/mistävaan eteenpäin jollekin (nyt oikeesti, en päässäni) niin mun voi olla hirmu vaikea hahmottaa, luinko mä sen uutisen viime viikolla vaiko monta kuukautta sitten. Vasen ja oikea menee myös jatkuvasti sekaisin.
• Mä oon aloittanut hurjan paljon eri harrastuksia elämäni aikana, mutta ne ei oo kestäneet. Toisissa osallistuin 2-3 harjoituksiin, joitain jaksoin jopa muutaman kuukauden.
• Mulla on koko ajan tylsää, mutta mitään en saa kuitenkaan tehtyä. Ikään kuin odottelen, että mun elämä alkaisi. Tulevaisuus on mulle päämäärä ja nykyhetki on vaan kellumista.
• Kaiken jätän aina ihan viimeiseen hetkeen. Liittyy läheisesti tuohon saamattomuuteen. Mitään en saa aloitettua, kunnes on aivan viimeinen pakko ja sekin menee sit yötä myöten väkertämiseks.

Ja miten tämä kaikki on sit vaikeuttanut elämääni? Mä hädin tuskin valmistuin ylioppilaaksi silloin kun piti. Puhutaan siis tunneista (tarkkaan ottaen muistaakseni kahdesta), mitä mulle jäi viimeisen tentin ja YTL:n deadlinen välille. Eikä mulla mitään lukulomaa ollut, koska piti vielä suorittaa niitä kursseja, joita en siihen mennessä ollut saanut kahlattua läpi monista yrityksistä huolimatta. Samoin se jatkuva epäonnistumisen tunne, kun ei saa aloitettua ajoissa ja panostettua enemmän, sillä jos näin vähällä yrittämisellä pärjää näinkin kohtalaisesti, niin mitenkähän huikeen hyvä mä olisin vähän suuremmalla panoksella?

Mä oon myös useammin kuin kerran mennyt töihin vääränä päivänä, väärään aikaan tai väärään paikkaan. kattonut vähän vinoon työvuorolistaa tai muistanut väärin.

Asiat on koko ajan hukassa. Oon säästänyt satasia sillä, että mulla on kämppiksiä, eikä ole tarvinnut hälyttää ovenavauspalvelua hätiin, kun on kämpän avain väärän takin taskussa. Kännykkä on myös viettänyt useita päiviä yksin tyynyni vieressä, kun itse oon huidellut muualla tavoittamattomissa. Yhteen aikaan, kun reissasin kaupunkien välillä enemmän, mulla oli lopulta noin kuusi hammasharjaa ja seitsemän deodoranttia, koska aina jompikumpi tai molemmat oli jääneet pakkaamatta mukaan ja piti ostaa uudet.

En kykene investoimaan paljon aikaa tehtäviin yhdeltä istumalta, jos ne vaatii vähäisiäkin ponnisteluja. Tänään tein espanjan tehtäviä 2,5 lausetta ja se loppui sit siihen, koska piti käyttää sanastoa liikaa ja turhauduin. Jos olis tullut itsestään, olisin tehnyt koko tehtävän.

Oon ärtyisä. Mua ärsyttää pienetkin jutut sekä hyvin pienestä saattaa muuttua mieliala iloisesta raivostuneeksi.

Kämppä on aina sotkussa. On aina ollut, sieltä pikkutytön huoneesta asti. Se vaan ei pysy siistinä, vaikka kuinka aina siivotessani vannon, että nyt mä alan laittamaan asiat aina paikoilleen (jos niillä sellaiset on) enkä päästä enää kaaokseen. Ja siivoaminen on kans yhdenlainen prosessi, kun se pitää tehdä monessa osassa ja aloittamiseen saattaa mennä ensimmäisestä siivoamisen suunnittelusta useita viikkoja. Ja sit menee niin, että aloitan tiskaamaan, kesken tiskivuoren muistan, et piti pyykätä. Sit mulla pyörii pyykit ja oon ruvennu nostelemaan vaatteita kaappeihin ja ne tiskit on edelleen kesken. Sit vaatekasasta löytyy jotain jännää ja alan ettimään itselleni seuraaviin kemuihin asua, ja tossa tietokonepöydällä on hirveesti roinaa ja roskia. Lopulta mulla on puolikas tiskivuori, puolikas vaatekasa lattialla, vähemmän turhaa kamaa pöydällä ja koneellinen täynnä pyykkiä, joita en ehkä muista nostella kuivumaan kuin vasta seuraavana päivänä.

Ensimmäinen aika psykiatrian polille on vasta joulukuun alussa. En yhtään tiedä, mitä siellä tehdään; haastatellaanko vain vai tehdäänkö jo jotain testejäkin. Toivottavasti tän vaiheen sais hoidettua tehokkaasti, sillä mulla on tammikuussa edessä muutto ulkomaille, eli enpä oo enää käymässä missään tutkimuksissa ja kontrollikäynneillä enää sen jälkeen. Ja tuli sitä diagnoosia tai ei, niin onpahan sit ainakin tutkittu ja saatan joka tapauksessa saada ohjeita jatkoon, koska ei tää voi tämmösenä jatkua.

Suunnittelun vaikeus

Mä en ole suunnittelijatyyppiä. En ole koskaan ollut ja koko aihe aiheuttaa mulle vaan stressiä ja ahdistusta. En suunnittele elämääni noin viittä minuuttia pidemmälle kovin mielelläni, koska sitten jos suunnitelmat ei meekään niinkuin olin ajatellut, se meinaa vituttaa aika ankarasti.

Ja nyt mun pitäis jotenkin osata suunnitella seuraavat kaksi vuotta! Milloin lähden vaihtoon, milloin teen harjoittelun, mitä kursseja käyn ja missä, jos menen vasta 4. opiskeluvuonna niin venyykö mulla valmistuminen ja kuinka paljon? Entä jos lähdenkin jo ensi keväänä, niin ehdinkö säästää tarpeeksi rahaa siihen mennessä? Tai jospa tekisinkin harjoittelun ensi keväänä, mutta siihenkin tarvitsen säästöjä. Ja millaisen harjoittelupaikan mä haluan ja missä vaiheessa pitää alkaa etsimään sitä täydellistä paikkaa?

Viime viikolla, kun ensi vuoden vaihtohakemukset oli käsitelty ja ilmoitettu tulokset, olin jo ihan zen sen ajatuksen kanssa, että olen täällä Suomen päässä vielä kokonaisen lukuvuoden. Tänään olikin tullut kv-koordinaattorilta sähköpostilla kysymys, että kiinnostaisiko mua vaihtopaikkana sellainen yliopisto, minne en ollut hakenut, mutta sijaitsee samassa kohdemaassa kuin toinen hakemistani paikoista ja on meidän koulutusohjelman yhteistyökouluna. Tästähän se vasta soppa syntyi; pääni sisällä. Nyt pitäisi löytää vastaukset kaikkiin noihin yllä esittämiini kysymyksiin sekä vielä tutkia tämän mahdollisen vaihtokoulun kurssitarjontaa ja muutakin esittelyä, että tiedän, mihin sitten mahdollisesti olen lähtemässä. APUA! Miksi pitää pienen ihmisen päätä sekoittaa tälleen :(

Jos olisin alunperin päässyt hakemiini vaihtoehtoihin, olisin mielelläni lähtenytkin ja selvittänyt asiat parhain päin, mutta nyt kun ehdin jo totuttautua ajatukseen vielä yhdestä kokonaisesta lukuvuodesta Suomessa, niin tämmöinen extra-mahdollisuus pisti vaan pakkaa ihan sekaisin. Oon kyllä aina ollut suunnitelmallisuuden puuttuessa sellainen tyyppi, että tartun mahdollisuuksiin nopeallakin varoitusajalla sen kummemmin ihmettelemättä. Ongelman ydin lieneekin varmaan siinä, että en ole tutustunut tähän vaihtoehtoon kummemmin enkä osaa päättää, tahdonko käyttää tän mahdollisuuden vai tuleeko sellainen fiilis, että vain ajauduin tähän, vaikka se ei ollut suosikkivaihtoehtonani.

Hullut liikenteessä

Olen ollut laiska, tyhmä ja saamaton tämän blogin kanssa. Mä haluaisin kirjoittaa, mutta ilmeisesti mulla ei riitä aivotoimintaa niin pitkälle. Tän tarkoitushan olikin muistuttaa mua siitä, miten ajatellaan omilla aivoilla arkipäiväisistä asioista, mutta heikosti menee.

Sellainen aihe tuli eilen mieleen kuin liikennesäännöt. Kaikille niitä opetetaan jo alakoulussa jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden osalta ja autoilijoiden säännöt sitten autokoulussa, silti valtaosa väestöstä tuntuu olevan täysin kujalla siitä, miten liikenteessä tulee käyttäytyä. Jalankulkijat eivät osaa kävellä oikeassa reunassa eivätkä edes väistää oikeaan reunaan, kun joku soittaa kelloa. Ne vilkaisee taaksepäin ja jää poukkoilemaan siihen keskelle tietä eivätkä lopulta väistä kumpaankaan suuntaan, koska eivät ehdi ennen kuin takaa tuleva pyöräilijä on jo jommalta kummalta puolelta pujotellut ohi. Eräänä päivänä yritin päästä keski-ikäisen pariskunnan ohi, jotka valtasivat taidokkaasti koko kevyen liikenteen väylän. Soitin kelloa kolmesti, ennen kuin kumpikaan reagoi mitenkään. Mies vilkaisi taakse ja siirtyi tien reunaan, nainen jatkoi keskellä katua ja mies sitten hänelle sanoi, että ei kävelisi keskellä tietä. Tähän se nainen sitten tuhahti, että "Mä oon nyt tässä!" Aha, oo sä siinä, niin mä ajan sun päälle. Uskomatonta, ettei viitsi väistää, vaikka soitin kelloa useankin kerran! Keskellä talvea ei ole otollisin aika pujotella kovin hankalista paikoista. Ihan jo suoraan ajaminen tarjoaa tarpeeksi haastetta.

Pyöräilijät eivät siellä oikeassa reunassa osaa ajaa yhtään sen paremmin, vaan mutkittelevat keskellä väylää ja suhaavat miten sattuu. Myönnettäköön, että talvikeleillä hankala alusta tarjoaa oman lisänsä sen menopelin ohjaamiseen, mutta ongelma ei poistu kesälläkään.

Autoilijoiden suurin ongelma tuntuu olevat suojatiet. Niidenhän kuuluisi siis antaa tietä suojatietä ylittäville ja suojatielle astuville jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Kuinka moni antaa? Erittäin harva. Useammin kuulee tööttäilyä, kuin näkee autoilijan pysähtyvän asiallisesti antamaan tietä. Asuinkaupungissani on myös eräs erityisen vaarallinen risteys, missä samaan suuntaan vie kaksi kaistaa. Kun yksi kiltisti pysähtyy päästämään jalankulkijan yli, niin toiselta kaistalta kaverit posottavat ohi edes tajuamatta, että hei tuossa viereisellä kaistalla on auto pysähtynyt ennen suojatietä eli sieltä varmaan kohta joku taapertaa eteen.

Näiden urpojen keskellä koen suunnatonta road ragea jo ennen kuin astun edes ovestani ulos ja riippumatta siitä, millä välineellä olen liikkeellä. Se on ihan varma, että jo muutaman korttelin matkalla joku (yleensä useampikin) ääliö onnistuu vaarantamaan itsensä ja muiden liikkeellä olevien turvallisuuden.